Tutustumiskohteena lähetyskenttä Tansaniassa (v. 2011)

Tällä kertaa meillä oli tutustumiskohteena lähetyskentta Tansanian ylämaalla. Mufindissa, teeviljelmien keskellä sijaitsee yhdyskunta, jossa vierailee vuosittain paljon väkeä. Merkittäväksi alueen tekee runsas vapaaehtoistoiminta, jossa kymmenet ihmiset auttavat köyhistä köyhimpiä tansanialaisia. Yksi auttajista on suomalainen lastenlääkäri Leena Pasanen, jonka työkenttään pääsimme tutustumaan.

Tämän vuodelta 2011 olevan varsin kattavan matkakertomuksen avulla saa hyvän käsityksen siitä, mitä kaikkea voi ”puskassa” tapahtua, kun oikeat ihmiset ovat liikkeellä auttamassa hädänalaisia.

Meillä oli tämänkertaisella matkallamme takana upeita kokemuksia Keniassa, Sansibarilla ja Ruahan kansallispuistossa Tansaniassa. Nyt oli alkamassa reissumme viimeinen viikko, jota suuntasimme viettämään Mufindin ylämaalle, noin 2 km korkeudella sijaitsevien teeviljelmien keskelle.

Tutustumme tässä postauksessa Geoff Foxin klaanin vuoristomajoihin sekä niiden ympärillä oleviin teeviljelmiin, joissa silmä lepää. Foxit houkuttelivat ystävämme Leena Pasasen Mufindiin Ilembulasta, jossa hän oli työskennellyt lastenlääkärinä ja Suomen Lähetysseuran lähettinä vuodesta 1981. Nyt meillä oli mahdollisuus vierailla Leenan työmailla orpokylässä, Mufindin kyläkierroksil, käydä kouluissa jne.

Tutustumiskohteena lähetyskenttä Tansaniassa

Saavuimme Mufindiin tiistaina 11.1.2011 klo 16 maissa. Saksalais-suomalainen lääkäri Rhudi oli jäänyt kyydistämme Mafingassa ja jatkanut bussilla Ilembulaan. Viimeiset kymmenet kilometrit ajelimme hissukseen Leenan turvallisessa maasturikyydissä. Perillä meitä odottivat valtaisan isot, todella kauniit teeviljelmät. Olimme tulossa Geoff ja Vicky Foxin valtakuntaan, jonka maat he olivat kymmeniä vuosia sitten saaneet paikallisilta lahjoituksena kera toiveen, että keksisivät noille maille jotain hyödykästä käyttöä.

Teekeisari Geoff Foxin ja muiden työllä Mufindiin perustettiin 1950-luvulla teeviljelmiä, jotka auttoivat Foxin klaania vaurastumaan ja luomaan vähitellen laajentunutta matkailubusinesta Tansaniaan. Kymmeniä vuosiä myöhemmin Foxit halusivat kiittää tansanialaisia perustamalla orpokylän Mufindiin. Sittemmin sinne on alettu rakentaa kouluja mm. amerikkalaisten tuella.

Geoff Fox tuli 21- vuotiaana keltanokkana 1950-luvulla Englannista teeplantaasille oppipojaksi Brook Bondin teeplantaasille. Hän kohosi sittemmin esimiesasemaan työnjohtotehtäviin ja johtajaksi. Muutaman vuoden kuluttua perässä saapui hänen vaimonsa Vicky (kun firma armollisesti sen salli) ja projektiksi tuli teen viljelyalueiden laajentaminen. Kun Brook Bond myytiin suurelle Unileverille, Geoff jätti johtamishommat. Hän siirtyi Tangan lähellä hoitamaan karjatilaa ja pikkuhiljaa Foxit aloittivat turistibisneksen, josta kasvoi yksi Tansanian suurimmista ja kauneimmista, Foxien matkatoimisto, joka omistaa mm. 7 majoituskokonaisuutta eli Foxes Safari Camps.

Vierailumme aikoihin vuonna 2011 isä ja äiti Fox viljelivät kahvia, kasvattivat lampaita ja isännöivät Mufindin majoja, jotka ovat n.2 km korkeudella sijaitsevana korkein Foxin klaanin lukuisista lomakylistä.

Tapasimme upean Foxin pariskunnan nyt kolmatta kertaa. Vuonna 2003 vierailimme heidän luonaan Mufindissa, kesällä 2009 he yöpyivät meillä Lahdessa ja iloinen jälleen näkeminen oli vuorossa tammikuussa 2011.

Majoittuminen Mufindi Highland Lodgen Honeymoon sveetissä

Majoituspaikaksemme olimme, jälleen kerran, valinneet Foxien klaanin omistuksessa olevan vuoristomajakeskittymän Mufindi Highland Lodgen.

Kuvassa vasemmalta Leena Pasanen, Geoff Fox, Antti Leppilampi ja Vicky Fox. Tältä ravintolan parvekkeelta on erittäin kauniit näkymät laaksoon: kuin pala Keski-Euroopan vuoristoseutuja.

Meille vanhuksille annettiin majapaikaksi honeymoon-mökki, tottakai! 🙂 Lomakylän ykköspaikka.

Majapaikkamme terassilta oli huikeat näkymät samaiseen laaksoon kuin ravintolastakin.

Rauhan tyyssija.

Laaksossa on myös ”golfkenttä”, josta löytyy muutama väylä ja jokunen bunkkeri. Greenitkin olivat kuin lampaiden jäljeltä. Välineet lepäsivät ravintolan eteisessä pelaajia odottaen, mutta väliin jäi.

Alueella on erittäin kauniita kävelypolkuja, joiden varrella voi halutessaan pysähtyä lueskelemään penkeille tai vain pitämään omaa hiljaisuuden retriittiään.

Kelpaisi varmaan sinullekin!

Oli turvallista yöpyä alueella, kun ympäri vuorokauden mökkimme viereisellä kalliolla partio aina vähintään kaksi masaisotilasta.

Iltaisin masait, englantilainen vapaaehtoistyttö tai siistijät kävivät sytyttämässä tulet takkaamme.

Tunnelmassa löytyi. Viileästä illasta johtuen takan tuoma lämpö oli tervetullut.

Suvun tapojen mukaan täälläkin isäntäperhe ruokaili aina yhdessä vieraiden kanssa. Foxit ajelivat joka ilta upealta taloltaan valmiiseen pöytään.

Jos, ja kun, takka pääsi pitkä illallisen jälkeen sammumaan, masaisotilaat kävivät sytyttämässä sen ja taas tuli lämmin.

Mufindi Highland Lodgen ympäristössä on paljon mielenkiintoista nähtävää

Isä-Fox halusi lähteä näyttämään meille tiluksiaan, joten ei kun menoksi!

Pyysimme Geoff Foxilta kertauskurssin teen viljelystä. Saimme aimoannoksen tietoa erilaisten teelaatujen eroavuuksista, kasvukausista yms.

Ruahan kansallispuistossa sijaitsevasta Mwagusin lodgesta vastaava Geoffin poika Chris Fox aikoo rakentaa itselleen talon isänsä naapuriin. Siitä seurasi, että alueella on menossa valtavat puutarhatyöt. Tällaisia arboretumeita tulee alueelle useita. Kaikki työt tehdään käsin ja sen vuoksi työvoimaa oli alueella todella paljon.

Kävelimme pitkän lenkin tutustuen rakennusprojekteihin yms. Isä Geoff on yli 70-vuotiaaksi todella hyvässä kunnossa. Oli ajoittain lähes täysi työ pysyä hänen perässään edetessämme kukkuloita ylös ja alas.

Tämä arboretum on jo melko pitkällä.

On mahtava juttu, että Foxit tarjoavat työtä kyläläisille.

Kalanviljelyä Foxit ovat harrastaneet jo vuosikausia. Lampiin on istutettu kymmeniä tuhansia taimenia.

Muurahaisten valtatiellä oli mieletön ruuhka, mutta ihmeellisesti kolareilta vältyttiin. Olisi jännä tietää, millaisen kulkukoulutuksen ne saavat.

Vapaaehtoistyöläisten arkea ja orpokylän elämää

Iltatähtemme Antti oli loka-marraskuussa 2010 vapaaehtoistyössä Mufindissa. Tämän matkan olimme varanneet jo vuotta aikaisemmin, joten Antti ehti olla välillä 3 viikkoa kotona ja ”joutui” palaamaan volunteerien majapaikkaan.

Ymmärrämme nyt, miksi osa sydämestä jäi kuulemma Tansaniaan. Poika aikoi palata alueelle, kun ammatti on hankittu ja opinnot ohi. Se jää nähtäväksi. (Todellisuudessa Antti palasi tuonne aika pian suorittamaan opiskeluihinsa liittyvää harjoittelujaksoa peräti 3 kuukaudeksi.)

Nämä iloiset rouvat vastasivat Antin ruoka- ja pyykkihuollosta vajaan parin kuukauden ajan.

Kovan työpäivän jälkeen oli kuulemma ollut upeaa istua kuvassa näkyvälle kivelle lueskelemaan tai päiväkirjaa kirjoittamaan, tuumaili Antti.

Vapaaehtoisten oleskelutiloja…

Sydämellinen jälleen näkeminen rakkaaksi ystäväksi tulleen tansanialaiskaverin kanssa. Tulikohan heistä elinikäiset ystävät? Niin voisi kuvitella.

Antin esimies volunteeriaikana oli Geoff Knight, jonka vaimo Jenny Peck synnytti keväällä 2011 heidän toisen lapsensa.

(Tätä matkapäiväkirjani päivitystä tehdessäni olin lukenut, että Geoff ja Jenny ovat jättäneet tehtävänsä orpokylän johdossa, palanneet Kanadaan ja jättäneet ”ison aukon”, jota yritetään paikata paikallisin voimin. Taloudellistakin tukea tarvitaan enemmän kuin koskaan, sillä merkittävä kanadalainen taho oli lopettanut tuen antamisen syksyllä 2017.)

Orpokylän suloisia asukkeja moikkaamassa

Matkamme liikuttavimpia hetkiä oli, kun palasimme Antin kanssa hänen yhteen työmaahansa, orpokylään. Voi sitä riemua, kun lapset näkivät Antin saapuvan.

Tämä ihastuttava orpolapsi oli Antin suosikkeja pestin aikana. Opetustyötä oli päiväkodissa, ala- ja yläkoulussa sekä aikuisten englannin kursseilla.

Orpokylän pojat vapaa-aikaa viettämässä.

Pieni jässikkä Antin turvallisessa sylissä. Lapset vaistovat kenen sylissä on hyvä olla.

Tällä kertaa jalkapallo jäi väliin…

Antille ja toiselle suomalaiselle yksi haaste oli ollut tämän kanalan katon rakentaminen. Vaikuttaa, että vedenpitävyys ei ollut 1. laatukriteeri.

Orpolan lapset opetettiin pienestä pitäen huolehtimaan pienemmistään.

… ja kantamaan puita.

Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa. Hellyyttävä näky.

Entäs tämä? Säät olivat kieltämättä viileät öisin, joten ei ihme, että nenä vuotaa.

Jotenkin ei tulisi mieleen antaa Suomessa pojille kirveitä käteen, mutta täällä se tuntui kuuluvan asiaan.

Kanadalaisperheen esikoinen viihtyi orpolasten kanssa. Tämä matto näytti olevan heidän suosikkipaikkansa tai sitten heille oli ilmoitettu ”karsinan” rajat.

Susan Vinton löysi tämän nuoren miehen kyliltä köyhän mummon hoivista. Kun Leena tuli Mufindiin hänet vietiin tutustumaan Hezroniin. Leena, Susan, Jenny ja Geoff Knight päättivät ottaa hänet Lastenkylään. Sitkeä kuntoitus, jota Anttikin on tehnyt, on kuulemma edistänyt hänen paranemistaan.

Kestohymy on osa tämän urhean kaverin elämää. Vaikuttaa elämäänsä sopeutuneelta nuorelta mieheltä, jolla voi olla vielä normaalien ihmisten tulevaisuus edessä. Toivottavasti!

Jotain niin kauhean suloista on näissä pienissä orvoissa.

Tämä Yhdysvalloista tullut voluntaari oli Antin paras kaveri vapaaehtoisreissun aikana.

Enemmän kuin kahden maan kansalaisia…

Vierailu Mufindin alueen kyläkouluissa, joita sinne nousee ”kuin sieniä sateella”

Minulla ”alan miehenä” oli tärkeää päästä tutustumaan millaisia kouluja yhdysvaltalainen Steven Vinton ja kumppanit olivat loihtineet Tansaniaan puskaan.

Vierailimme Geoff opastamana peruskoulussa, jossa Anttikin opetti vapaaehtoiskaudellaan englantia, pelaili lasten kanssa yms.

Siinähän lukee selvästi, että ”rehtorin kanslia”.

Tämä taulu kertoi, montako lasta oli paikalla tänä päivänä.

Tämä englanninkieltä opettava herrasmies oli kuulemma todella hyvä opettaja, todisti Antti.

Oppitunnilla toteutettiin esittäytyminen, jossa lasten jälkeen oli meidän vuoro.

Tässäkin luokassa oli noin 60 oppilasta, mutta opettajasta ei ollut tietoakaan. Mennessämme luokkaan tervehdys näytti tältä.

Innostimme porukan laulamaan Tansanian kansallislaulua, jonka tunnemme Jaakko Löytyn sanoittamana virtenä ”Siunaa koko maailmaa...”. Aloimme laulaa sitä suomeksi ja kohta koko luokka lauloi täysin rinnoin kansallislauluaan. Sykähdyttävä kokemus, joka ei unohdu.

Sitä minä mietin, että mitenhän tuolla Tansaniassa on huomioitu nuo luokan ryhmäkoot?

Kylän toimintakeskus ja sen toiminnasta vastaava kohtelias pieni suuri mies.

Kävimme myös päiväkodissa, joka myös oli Antille tuttu paikka.

Liitutauluille opeteltiin piirtämään erilaisia kuvioita.

Kanslia ja henkilökunnan taukotupa.

Keskustelua koulualan ammattilaisten kanssa

Koska itse olen työkseni toiminut opettajankouluttajana ja opetussuunnitelmien parissa, oli yhdysvaltalaisen kollegan tapaaminen vierailumme kohokohta.

Steven Vinton on varsinainen ihmetyyppi. Muutaman vuoden aikana hän oli perustanut Tansaniaan noin 20 koulua ja joka vuosi niitä nousee muutama lisää. Kävin hänen kanssaan parituntisen ammatillisen keskustelun, jossa ajattelumme kohtasi hämmästyttävän hyvin. En ihmettele, vaikka menisin sinne joskus avuksi! Tuollainen innostus tarttuu ja uskon, että voisin auttaa häntä joissain asioissa. Ne olivat innostavia keskusteluja!

Stevenin opettajavaimo Susan oli saanut Leenalta ohjausta terveydenhoitajan ammattiin. Hän kulkee nykyisin paljon kylillä Leenan ”autokuskina” auttamassa sairaita potilaita ym. Kutsumustyö!

Käsittämätöntä, miten jotkut ihmiset saavat tuollaisia näkyjä, jättävät elämänsä länsimaissa ja heittäytyvät täysillä puskaelämään. Nyt nousi hattuni korkealle kunnioituksesta näitä auttajia kohtaan! Vasemmalla ruotsalainen hammaslääkäri, joka on toiminut vapaaehtoisena Ilembulassa ja Mufindissa useina vuosina.

Tansanian ”Äiti Teresa” on ystävämme Leena Pasanen, joka on omistanut koko elämänsä köyhien auttamiseen. Ihmenainen, jonka kotimaa oli yli 30 vuotta Tansania ja jonne hän aikoi jäädä loppuiäkseen. Hänellä on nyt kaksi kotimaata. Leena, olet ihme!

Ja tässä toinen ihme.

Perinteisen ryhmäkuvan paikka oli hetki ennen eroamme. Jaksamista sinne Mufindiin!

Kyläkierroksella Leena Pasasen kanssa köyhistä köyhimpien keskuudessa

Olimme kokeneet monta ikimuistoista hetkeä vierailujemme aikana, mutta vaikuttavin osuus oli vielä edessä. Rasittavat ja sääolosuhteiden johdosta osin vaarallisetkin retket ”puskassa” ovat olleet Leenan arkea. Noihin kierroksiin sisältyy tuhansia tarinoita, joista monia voi lukea daktari Leenan kirjoista.

Teimme kierroksen Leenan vakiopaikoissa. Nämä rauniot kuuluvat…

… tämän vammautuneen pienen äidin Blantinan pihapiiriin. Leena ja kumppanit ovat avustaneet häntä saamaan tämän paikalliseen tasoon nähden luksuskodin, jossa hän hoitelee lapsia.

Nämä veijarit olivat kovasti kiinnostuneet meistä valkoihoisista. Näyttämäni videokameran kuvat saivat aikaan melkoisen kalapaliikin lasten keskuudessa…

Hyvästijättö oli äänekäs spektaakkeli.

Tätä Leenan toisen potilaan uutta kämppää oli Anttikin ollut rakentamassa. Ja taloudellinen apu on tullut noilta väsymättömiltä valkoisilta raatajilta. Tämä on kohde, jonne apua voi tarjota esim. projektin kotisivujen kautta.

Tule auttamaan Leenan ja kumppanien vapaaehtoistyötä Mufindissa!

Mikäli sinulle tuli mieleen, että voisit auttaa noita (orpo)lapsia ja kylien sairaita ihmisiä, tässä on erinomainen tapa tehdä se. Mufindin ystävien kautta rahat menevät varmuudella juuri sinne minne pitääkin. Tule avustamaan Leenan ja kumppanien alulle panemaa työtä Mufindin ystävien kautta:

https://www.mufindinystavat.net/

Tule mukaan auttamaan! Liity jäseneksi

1.Maksa liittymismaksu 10 € ja kuluvan vuoden jäsenmaksu 20 € (eli siis yhteensä 30 €) yhdistyksen tilille FI25 1838 3000 0168 73, viitenumero 8950

2. Lähetä sähköpostitse osoitteella mufindinystavat@gmail.com yhteystietosi (sukunimi,etunimi, matkapuhelin, katuosoite, postinumero, postitoimipaikka, sähköpostiosoite)

Voit lähettää tiedot myös tekstiviestillä numeroon +358 5050722336 tai postikortilla osoitteeseen Juusintie 13 A, 02700 Kauniainen.

(tietoja käytetään jäsenrekisteriä varten. Saat sähköpostitse muutaman kerran vuodessa kuulumiskirjeitä Mufindista ja kutsuja kokouksiin, mutta emme täytä sähköpostiasi roskapostilla emmekä luovuta yhteystietoja eteenpäin)

Kuukausi-, vuosi-, tai kertalahjoitus

Mikäli haluat tukea Mufindin Ystävien työtä joko kertaluontoisesti tai säännöllisesti, on se myös mahdollista. Viitenumero on tällöin 8989, ja tilinumero sama FI25 1838 3000 0168 73

Silloin voit olla varma, että tuki menee täsmälleen oikein, oikeaan kohteeseen.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan

Mufindissa on tapana, että jokaiselle kävijälle järjestetään jäähyväisillallinen, jossa muistellaan ja jaetaan kokemuksia. Nyt oli meidän vuoromme, valitettavasti!

Tilalla on paljon tekolampia, joihin on istutettu taimenia. Yhden pojan, Peter Foxin, nuorimmainen oli onnistunut kalastamaan niistä yhden. Illan kilpailuna oli arvata sen paino. Arvatessani 730 grammaa erehdyin 10 gr ja sain palkinnoksi halaukset naisväeltä, jota onneksi sattui olemaan kyseisenä iltana runsaasti.

Illallisvieraina olivat mm. ”vakioauttaja” ruotsalainen hammaslääkäri, rakas vaimoni, ystävämme Leena ja kanadalaiset eläkeläisopettajat, jotka olivat Mufindissa ties monennenko kerran.

Viimeinen ilta ennen lähtöämme sujui takkatulen ääressä roseviiniä maistellen.

Ennen lähtöämme kävimme vielä tutustumassa Geoffin ja Vickyn kotiin, jonka paikalliset rakentajat olivat pystyttäneet ”tupakka-askin” kanteen piirretyn piirroksen mukaan. Ihme äijä on tuo herra Foxkin.

Mallina on ollut kuulemma jokin perinteinen englantilainen talo, johon Foxit ovat ihastuneet.

Yksityislennolla Dar Es Salaamiin

Pojallemme Antille sattui matkamme ainoa pahoinvointipäivä juuri, kun olimme lähdössä paluumatkalle. Hänen edellisen vajaan 2 kk reissun turistitauti iski ikävästi juuri, kun edessä oli parin tunnin taksimatka, majoittuminen Iringassa ja 10 tunnin puuduttava bussimatka Dar Es Salaamiin. Tauti tulee yleensä noin 10 pv matkan jälkeen, mutta nyt se antoi odotuttaa vähän kauemmin. Onneksi Enkeli puuttui peliin.

Yksi ennakkohaaveistamme toteutui kuin ihmeen kautta.

Foxien poika Peter oli sattumoisin samaan aikaan vierailulla Mufindissa perheensä kanssa. ”Sattumalta” he palasivat Dar Es Salaamiin samana päivänä, kun me olimme lähdössä taksilla kohti Iringaa. Tavoitteemme oli yöpyä siellä ja matkata lauantaina sama pelottava 10 tunnin bussimatka.

Foxeilla on useita lentokoneita, jotka lennättävät Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta tulevia miljonäärejä Ruahaan yms. Peterillä on lentolupakirja ja heidän 15 vuotias poikansa toimii jo ansiokkaasti perämiehenä.

Saimme katsella Tansaniaa lintuperspektiivistä pari tuntia kestäneellä lennolla.

Suoria ovat palstojen rajat Tansaniassa.

Dar Es Salaamin esikaupunkia.

Toinen Foxien kone odotti kentällä.

Tämän meille kohtuuedullisen paluumatkan paras puoli oli se, ettei Antin tarvinnut kärsiä pitkää automatkaa. Taivaan isällä oli tässäkin sormensa pelissä.

Kotimatkalle Onnelan ja Nairobin kautta

Majoituimme edellisen matkamme tapaan Darissa suomalaisten vakiopaikkaan suomalaisten rakentamaan majatalo Onnelaan, jossa huoneen hinta ei päätä huimaa.

Sea Cliff -hotellin ravintolat ja palvelut ovat vieressä. Uutta oli se, että lähimaastoon oli noussut pari ostoskeskusta, joista sai mukavaan hintaan purtavaa ja kotiinviemisiä.

Sea Cliffin sisustus hivelee aina silmiä. Edellisen kerran jälkeen sitä oli uusittu merkittävästi, mutta taso oli säilynyt. Yksi kauneimmista hotelleista, mihin olemme törmänneet.

Seuraavan päivän vietimme Onnelassa lepäillen ja altaalla uiden. Antti paranteli itseään nukkuen suurimman osan päivästä.

Luottokuljettajamme Frank haki meidät sovittuna aikana lentokentälle, josta illalla lento Nairobiin. Lennon hinta oli reilun satasen/nenä. Siellä otimme taksin (15 eu) ja ajelutimme itsemme keskelle kaupunkia 5 tähden hotelliin Sarova Stanleyhin, jossa huonehinta 3 hengeltä aamiaisineen oli 130 eu.

Tässä hotellissa turvatarkastukset oli viety äärimmilleen. Laukut tarkastettiin ovella. Jokaisessa kerroksessa oli lisäksi aseistettu vartija. Tunsimme olevamme turvassa tässä tyylikkäässä hotellissa.

Olihan siellä pojan ja isän kiva valmistautua paluulentoon uiden ja lepäillen. Anttikin alkoi jo tervehtyä.

Olo oli todella kevyt 5. kerroksessa sijainneella altaalla.

Ei niin kiva kaupunkireissu

Hotellissa kelpasi viettää aikaa. Sen sijaan Nairobin keskusta oli lähes pelottava paikka. Etsimme matkaoppaasta mielenkiintoisia tutustumispaikkoja, joiden avulla saisimme päivän kulumaan rettekästi.

Koneemme lähtisi vasta klo 3.40 yöllä, joten aikaa oli ja päätimme toteuttaa kaupunkikävelyn. Yksi päämäärä oli löytää puinen norsu muistona ikimuistoisesta kohtaamisesta elefantin kanssa Ruahassa. Niinpä suuntasimme lähistöllä sijaitsevalle käsityöläisten torille.

Astuessamme portista sisään ”hyökkäsi” kimppuumme joukko ”takiaisia”. Siinä vaiheessa Marjatta sai jo tarpeekseen. Kauppiaat olivat sen verran agressiivisia myyjiä, että isompikin suomalainen halusi sieltä äkkiä pois, mikä oli rakkaan vaimoni toive. Noudatin kutsua, mutta pari sitkeintä takiaista ei luovuttanut. ”Kirjoita tuohon, mitä olet valmis maksamaan” norsusta, jonka lähtöhinta oli 25 eu. Emme tarjonneet mitään vaan kävelimme pikaisesti pois. Kauppiaat kulkivat mukana eivätkä luovuttaneet. Sitten he ottivat avukseen sääliaseen ja ilmoittivat, etteivät ole tehneet koko päivänä yhtään kauppaa. Maksoimme lopulta itsemme vapaaksi 1000 paikallisella rahalla (10 eu) ja saimme haluamamme elefantin kaupan päälle. Herrat luovuttivat, mutta niin mekin. ”Sight seeing” Nairobiin loppui siihen. Sen verran vastenmielinen tuo kokemus oli.

Palasimme lyhintä tietä hotellille ja päätimme melko pian, taktiikkapalaverimme jälkeen, lähteä lentokentälle odottelemaan. Syy siihen oli hotellin remontti, joka sai aikaan valitsemassamme ruokaravintolassa korvia repivän metelin.

Menimme hotellin business centeriin tsekkaamaan itsemme lennolle. Se onnistui lopulta muuten hyvin, paitsi että lentolippu Nairobista Istanbuliin piti lunastaa kentältä Turkish Airlinen toimistossa. Lunastimme ylipalveluhenkiseltä turvapäälliköltä laukkumme ja hyppäsimme taksiin.

Lentokentälle odottelemaan, mutta miten pääsee loungeen niin aikaisin?

Tavoitteemme oli mennä loungeen lueskelemaan, lepäämään ja nauttimaan tarjoilusta, mutta etenemisemme tyssäsi jo lentokentän ulko-ovella. Terminaaliin ei päässyt ilman lentolippua ja ne piti suunnitelmamme mukaan lunastaa sisältä TA:n toimistosta. Puhuin itseni sisään ja sitten alkoi varsinainen väsytystaistelu. Kävi ilmi, että Turkish Airlinen toimisto aukeaisi vasta klo 1 yöllä, joten odotusta oven ulkopuolella tulisi olemaan kiitettävän paljon. Aikaa oli 7 tuntia. Etenin lipputiskille, otin käyttöön sääliaseet sekä valmiit liput Istanbulista Helsinkiin ja taisto alkoi. Jouduin puhumaan ympäri 6 virkailijaa ennen kuin kuljimme kentän turvapäällikön saattamana VIP-loungeen nauttimaan antimista ja nahkasohvista. Juomat, snaksit ym. maistuivat poikkeuksellisen hyvältä.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Sähköpostisuma tuli puretuksi, Facebookissa chattailtua ja loputkin kirjat luetuiksi. Kenialainen palvelu tuli todistetuksi vielä kalkkiviivoilla, kun turvapäällikkö tuli vielä klo 1 yöllä ilmoittelemaan, että nyt voisi lähteä check in:iin. Todella mustavalkoinen maa. Marjatta jäi loungeen odottelemaan, kun me Antin kanssa lähdimme viemään laukut ruumaan. Viimeinen hidaste oli, kun eräs virkailija kyseli kolmannen passimme omistajaa. Antti vastasi siihen suahilin kielellä ”mama väsynyt”. Yllättävä kielitaito sai aikaan riemukkaan naurun remakan ja asia oli hoidettu.

Turvapäällikkö saatteli meidät, jälleen kerran, läpi passitarkastuksen. Onneksi lompakossa oli sopivan kokoinen euroseteli, jolla tuota maanmainiota miestä pystyi edes hieman kiittelemään. Tämä sitkeä episodi jätti Keniasta hyvän mielen… Ikimuistoisen matkamme viimeiset lennot olivat edessä. Paluu arkeen ja lastenlasten hoitoon odotti.

Kiitos Afrikka!

Edelliset matkakertomuksemme tältä vuoden 2011 matkalta löytyvät täältä: